Päämäärättömyys luo onnellisuutta, jokaisen ihmisen pitäisi nauttia vain tekemisestä ajattelematta ollenkaan mihin on menossa, tai mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tätä mieltä tuntuu Katri Manninen olevan eilisen Metro-lehden kolumninsa perusteella. Katri Mannisella on käynyt tuuri. Hän voi omien sanojensa mukaan herätä joka aamu tekemään juuri sitä mitä haluaakin tehdä. Hän pääsee joka päivä nauttimaan luovasta prosessista kirjoittaessaan niinkin syvältäluotaavia tv-sarjoja kuin Salkkarit tai Kotikatu. Manniselle tärkeintä on päästä ilmaisemaan ajatuksiaan mahdollisimman selkeästi ja kiinnostavasti. Melkein jätän nyt mainitsematta että kyseinen kirjoittamisen ammattilainen käyttää kolumnissaan käsitettä "flataanen kitisijä". Manninen väittää ettei häntä aja kirjoittamisessa se, tykkäävätkö katsojat vai ei, saako sarja jatkoa vai ei. Hän nauttii vain kirjoittamisesta, välittämättä sen rahallisesta hyödystä tai uraa edistävistä elementeistä. Ne asiat ovat hänen mukaansa vain "ihan kivoja".

 
Mitäs jos nyt tiputettaisiin itsemme Katri Mannisen harvinaisen egosentrisestä ja teeskentelevästä maailmasta ihan tähän oikeaan todellisuuteen?

Näin eilen tv:ssä haastattelun aiemmin syrjäytyneestä nuoresta naisesta. Hän sanoi syrjäytymiskehityksensä alkaneen siitä, että jätti koulun kesken, ja tipahti elämään, jossa ei ollut mitään päämäärää. Hän ajelehti vain, ja asiat alkoivat muuttua yhä merkityksettömimmiksi. Lopulta ei oikein enää ollut väliä vaikkei noussutkaan koko päivänä sängystä, koska mitä muutakaan sitä olisi tehnyt. Ei ollut tavoitteita, ei suunnitelmia, ei tulevaisuutta. Näin helposti se käy. Kaikki ihmiset eivät voi ajelehtia tässä maailmassa ilman päämääriä, kaikki eivät osaa aloittaa asioiden tekemistä jos eivät tiedä mihin sillä pyrkivät. Kaikki eivät valitettavasti ole niin onnekkaita, että voisivat tehdä työkseen juuri sitä mistä nauttivat eniten. Jotkut eivät oikein keksi koskaan mitä se sellainen edes olisi. Jotkut toteuttavat itseään paremmin harrastusten kautta, ja työ on vain keino elättää itseään.

Olisihan se kaunis ajatus toisaalta jos voisi vain ajelehtia ja nauttia elämän matkasta. Nykyisessä yhteiskunnassamme se kuitenkin johtaa mitä todennäköisimmin syrjäytymiseen, päihteidenkäyttöön ja mielenterveysongelmiin. Väärinhän se on, ihan totta. Mutta myös todellisuutta. Pää pilvissä on ihanaa matkustaa, kuten huomasin kyllä Katri Mannisen omaa erinomaisuuttaan korostavassa kirjoituksessa. Mutta entä sitten kun pitäisi katsoa takaisin maailmaan ja huomata mitä ympärillä tapahtuu? Entä jos oletkin ajelehtinut suoraan ulos sosiaalisista suhteistasi, työstäsi, asunnostasi ja makaat siellä puistonpenkillä nenä punaisena ja mietit mistä saisit sen seuraavan pullon?

Tiedän vain yhden ihmisryhmän, jotka tuntuvat tajunneen jotain oleellista ja nauttivan todella vain matkasta. Mietiskelevät Zen-munkit, jotka vaeltavat kerjäläisinä kaduilla..

Ainiin mutta.. nekin pyrkivät valaistumiseen..

-Minttu

Pätkä eilen käydystä keskustelusta.

-Et oo lukenu siitä Keravan jutusta tänään?
-En, kuinka niin?
-Noh, Hesarille oli vuotanu tieto, että tää kundi oli alunperin ilmottanu motiivikseen sen, että se pääsis hoitoon..
-Saatana..
-Niii-in..
-Tuollaset pitäs tappaa!
-(tyrmistynyt peitelty hiljaisuus)
-Olis perkele tappanu ittensä vaikka ennemmin!
-Nooh, kaikissa ei oo siihen miestä..

Yhteiskuntapoliittinen debaatti jäi siihen paikkaan.

Minä tiedän tuon tunteen. Tiedän miltä tuntuu kävellä sossusta ulos kiroten, että mun pitäisi olla hullu tai narkkari saadakseni rahaa siihen mihin sitä satuin tarvitsemaan. Jos menin lekurille valittamaan, että päässä tuntuu nyt tuulevan ja pahasti, lähdin sillä tunteella ulos, että olen liian hullu ollakseni terve, mutta liian terve ollakseni hullukaan.

Täällä pääkaupunkiseudulla pääsee hoitoon yhdellä ainoalla keinolla silloin kun sitä tarvitsee: Epäonnistuneen itsemurhayrityksen seurauksena. Silloinkaan hoitojakso Aurorassa ei kestä kuin muutaman päivän - korkeintaan viikon. Tapaa epäonnistuakin kannattaa harkita melko tarkkaan, koska jos esimerkiksi teet sen viinalla ja pillereillä, olet sairaalassa yhden yön ja pääset seuraavana aamuna kotiin lähetteen kanssa, koska Auroraan ei oteta, jos on promilleita veressä JA VAIKKA on kadun ihmisenkin tiedossa se, että jos ihminen on itsetuhoinen ja se koittaa saada itseltään henkeä pois ja epäonnistuu siinä, niin todennäköisyys uudelle yrittämiselle laskee ajan myötä - seuraavana päivänä se on nimenomaan korkeimmillaan! Sairaalat vaan ovat niin piukassa, että sänky pitää saada vapaaksi heti kun ihminen pystyy siitä nousemaan.

Oletteko sattuneet muuten huomaamaan, että suurin osa näistä järjettömistä nuorten väkivallanteoista ovat kaikki tapahtuneet pääkaupunkiseudun reunamilla?

Kun lasten ja nuorten mielenterveystyöstä leikattiin rahoja, niin syy ei suinkaan ollut siinä, että se olis ollut valtiolle aivan helvetillinen menoerä. Kaikkialta otettiin pikkuisia summia, ettei yksi ala joutuisi kärsimään kohtuuttomasti ja tämä siis johtuu melko marginaalisesta leikkauksesta verrattuna noin muuten terveydenhuoltokuluihin. Noh, nyt se pyöristäminen on alkanut maksamaan sivullisten henkiä, potilaiden hengistä puhumattakaan. Potilaiden henget päätyvät tilastoihin, sivullisten kuolemat päätyvät lehtiin.

En minä jotenkaan jaksa kyllä uskoa, että tää kundi ois sitä kimmaa tappanut vaan ihan sillä, että pääsisi hoitoon, vaikka uskon kyllä, että kundin mielessä on pyörinyt ajatus: "Pitääkö oikeasti tappaa joku, että pääsee hoitoon?!?"

Se on kuitenkin kaksi päivää kierrellyt Keravaa jos ainoana kriteerinä on ollut se, että uhri ei tee vastarintaa, olis se tökännyt jo perjantaina. Harva ihminen rimpuilee puukko selässä. Sitä paitsi, jos hänen tarkoituksenaan oli nimenomaan jäädä kiinni marttyyrina päästäkseen tekemään yhteiskuntapoliittisen lausunnon, olisi puukotus tapahtunut ostoskeskuksessa kaikkien nähden ja itseasiassa tälläsen lausunnon tekemiseen olis kyllä riittänyt aivan hyvin sekin, että se olis vaan juossut ostoskeskuksen halki puukko kourassa ja sattumanvaraisesti viillellyt vastaantulijoita. Kenenkään ei olisi tarvinnut päästä hengestään, mutta median huomio olis ollut taattu - olettaen tietenkin, että tämä keravalainen hullu olis ollu niin järjissään, että se olis funtsinut tälläisiä. Kyllä tässä on todennäköisesti kostettu vastakkaisen sukupuolen edustajalle kaikki ne nöyryyttävät pakit (tai vielä todennäkösemmin se yksi ja ainoa), mitä 18 vuotias mielenterveysongelmainen kundi on saanut kokea.

Palatakseni tuohon käymääni keskusteluun, jäin tuossa miettimäänkin itseasiassa sitä, että jos Suomessa olis oikeasti kovemmat tuomiot, mitä ovat, niin oliskohan tuo kundi harkinnut tuota tappamista pidempään vai tuudittautuikohan se siihen mielikuvaan, että jos hän on hullu, niin hän tavallaan pääsee kuin koira veräjästä vankilan sijasta hoitoon? Onhan näitä syyntakeettomia tappajia nähty lehdissä jo pitkään - tosin jos minun pitäisi valita vankilan ja vankimielisairaalan väliltä, niin todennäköisesti olisin mielummin vankilassa. Mutta jos Suomessa saisi taposta tuhdisti kovemman tuomion, olisikohan tää kundi tyytynyt herättämään huomiota jollain muulla tavalla, jos hän sitä haki?

Saapahan katsoa, että millasen tuomion tää kundi loppujen lopuksi saa, koska jos nyt annetaan sellanen viesti masentuneille nuorille miehille (jotka siis tuppaavat purkamaan pahaa oloaan muihin siinä missä tytöt purkavat sen itseensä), että tappamalla pääsee hoitoon, niin meillä on vielä tiedossa valtakunnallinen puukkohippatapahtuma..

Siinä onkin oikeudella fundeeraamista: Onkohan tämä hullu nyt sen hullumpi kuin muutkaan murhamiehet? Yksikään tervejärkinen ei tietoisesti lähde itseltään tai toiseltaan henkeä ottamaan, mutta vankilat on tappajia täynnä.

Syy, miksi minusta ei koskaan tullut minkään sortin osakemiljonääriä, on perin buddhistisessa elämännäkemyksessäni, joka on seurannut minua siitä asti, kun olen vaan koskaan saanut rahaa käteeni. Olen elänyt nimenomaan tässä hetkessä, pohtimatta sen enempää menneitä tai tulevia - se raha on pitänyt kuluttaa sillä siunaamalla hetkellä. Pitää myöntää, että jokunen kehnohko investointi on tullut tehtyä.

Ehkä kaikista ikimuistettavin näistä on intialainen matkaradio. Mitähän mä olisin mahtanut olla, kymmenen tai ehkä yhdentoista, kun olin taas kerran saanut jonkun sortin viikkorahan tai rahaa nyt kuitenkin ja minä siitä sitten innoissani polkaisin Piispanristin Kengurumarkettiin pohdiskelemaan, että mihinköhän se pitäisi käyttää.

Päädyin ostamaan aikuisen kämmenen kokoisen pattereilla toimivan matkaradion. Minä sitä ylpeänä isälle sitten esittelemään, että kuinka jotain niin hyödyllistä olin ostanut ja yllätyksekseni sainkin osakseni hieman risteäviä mielipiteitä, kuten esimerkiksi, että mihinkähän minä olin ajatellut loppujen lopuksi matkaradiota käyttää, koska minulla nyt sattui olemaan huoneessani ensinnäkin kakspesänen stereo ja pienempi mankka, jonka olin tainnut saada jonkin verran nuorempana. Minulla oli siis niitä jo kaksi, pattereilla toimivaa. Mutta tämä oli pienempi, käytännöllisempi ja kevyempi. Toisekseen, minulle huomautettiin, että radio näytti olevan intialaista hi-techiä, joka ei 80-luvun lopulla ollut erityisen tunnettua laadustaan - jota se ei itseasiassa taida olla erityisesti vieläkään. Sain siis kuulla ostaneeni turhakkeen. Minä hieman siitä muistan närkästyneeni, kun minun kaukonäköisyyttäni ja harkintakykyäni kritisoitiin, olin sitä mieltä kovin, että vielä minä pääsen todistamaan, että minä olen tässä asiassa oikeassa.

Yhden ainoan kerran minä muistan sitä varsinaisesti käyttäneeni: Lähdettiin ala-asteella Särkänniemeen luokkaretkelle ja minä otin radion junaan mukaan. Intialaisen laatutyön huomasi siinä, etten tainnut koko matkalla Turusta Tampereelle saada kuulumaan ensimmäistäkään radiokanavaa. Johonkin se radio sitten ajan saatossa muuttui, enkä itseasiassa muista sitä kummemmin kaivanneeni, paitsi näin 20 vuotta myöhemmin se olisi mukavaa pitää kirjahyllyssä muistutuksena siitä, että impulssiostokset ovat minulle pienimuotoisia helmasyntejä.

Tuo kyllä varmaan kuitenkin jäi sen verran matkaa ohjaamaan, etten sitten tainnut enää koskaan törsätä rahaani mihinkään konkreettiseen tavaraan, se raha on sitten mennyt enemmänkin kaikenlaisiin ruumiin hemmotteluihin. Itseasiassa, tässä kun nyt oikein pohdin, niin viimeisen 10 vuoden aikana olen tainnut hemmotella itseäni minidisc-soittimella 8 vuotta sitten ja silloinkin taisin saada silloiselta tyttökaverilta pienen saarnan, että mitä minä nyt menen sellaisia vähillä rahoillani ostamaan. Noh, sillä minä äänitin muutaman demon sentään ja on muuten hemmetin hyvä tallennusformaatti edelleen, joskin perkeleellisen hidas nykyaikaiseen tekniikkaan verrattuna.

Viimeistään siinä vaiheessa aloin Mintulle juttelemaan uuden telkkarin hankinnasta, kun analogiset lähetykset loppuivat ja meidän uuswanha putkitelkkarimme jäi lähinnä X-Box-käyttöön. Meillä kun kuitenkin hyllyt notkuvat elokuvia ja sarjoja, niin niitä olisi perin mukavaa katsoa hieman isommalta ruudulta kuin tietokoneen 19-tuumaiselta ja ehdotukseni uudesta telkkarista ovat lähteneet yleensä siitä 32 tuumasta aina Samsungin legendaariseen 80-tuumaiseen telkkariin (taas kerran Jarkko Martikaista lainatakseni) sillä miehen tekee Suomen suurin TV! Pitkin kevättä olen sitä vaivihkaa vilkuillut ja tuossa jossain vaiheessa sitten kesällä päätettiin, että kun kesälomarahat tulevat, niin Jonipa pistää ostaen uuden telkkarin - ikään kuin kakkosmonitoriksi tietokoneelle.

Viimeiset kaksi viikkoa mä olen pyörinyt netissä eri valmistajien sivuilla ja suomalaisten tavaratalojen sivuilla tehden hinta/laatuvertailua, soitellut Gigantin ja Markantalon asiakaspalvelut pyörryksiin kysymyksilläni ja ajatuksena minulla oli, että uuden telkkarin myötä kämppä pyöräytetään sillä tavalla ympäri, että telkkari tulisi tietokonepöydän yläpuolelle pulteilla seinään kiinni ja tietokone vaihtaisi paikkaa wanhan telkkarin kanssa, itseasiassa koko olohuone pitäisi kääntää ympäri. Minttu koitti minulta vaivihkaa kysellä, että onko siinä nyt mitään järkeä, koska meillä on kuitenkin paikka telkkarille, mutta minä olin päättänyt.

Tänä aamuna, kun rahat sitten tulivat tilille ja minun piti mennä hieromaan kauppaa, aloin tulla toisiin aatoksiin. Minttu lähtee tässä kuitenkin Saksaan ja se nielee kuitenkin rahaa. Minun pitäisi mennä käymään siellä ja siihen menee rahaa.. Yhtä tatuointia olen ajatellut vähän korjailla ja nahkatakistakin olen tässä hieronut kauppaa.. Onkohan tässä kuitenkaan mitään järkeä vai olenko mä taas kerran ostamassa intialaistan matkaradiota?

Koko tämän päivän olen Minttua piinannut sillä, että vuorotellen olen ollut sitä mieltä, että se telkkari ostetaan ja vuorotellen sitä mieltä, että en minä sitä oikeastaan tarvitse, eikä Minttukaan ole missään vaiheessa sitä mieltä ollut, että sellaista tänne tarvittaisiin. Ostopäätös oli itseasiassa ratketa sillä, että Markantalo ja Gigantti ilmoittivat molemmat, ettei heillä ole sellaista asennuspalvelua, että kukaan sitä tulisi pulttaamaan seinään kiinni, mikä mun mielestä itseasiassa on kelvotonta asiakaspalvelua, koska ei se nyt ihan vaivaton homma ole ja kunnon iskuporakonetta ei joka perheestä kuitenkaan löydy. Minä olisin aivan mielelläni maksanut pari kymppiä siitä, että joku olis tehnyt sen mun puolestani. Sitten kuitenkin soitin faijalle ja sovittiin, että kunhan tämä Mintun lähtöpöly on tästä vähän laskeutunut, niin käydään ostamassa se töllö ja faijan kanssa pultataan se seinään sitten kiinni.

Kunnes sitten työmatkalla tulin pohdiskelleeksi, että miksi helvetissä se ylipäätään pitäisi pultata seinään kiinni? Miksi sitä ei voi laittaa tuohon, missä meidän wanha telkkari on, koska ei tuosta nyt kovin kummosia kaapeleita tarvitse ostaa, että saan sen tietokoneeseen kiinni. Minttu pyöritteli taas silmiään ja minä saatoin kaiken kukkuraksi tehdä ehkä typerimmän teon, mitä minä olen eläissäni tehnyt: Menin Markantalon sivuille ja ostin telkkarin - teknisten tietojen perusteella. Uskokaa minua, mä olen tässä kahden viikon aikana tehnyt niin paljon myyrän työtä, että osaan liitäntöjen lukumäärät, kontrastisuhteet ja kirkkaudet + muut hienoudet ulkoa melko monesta telkkarista ja lukemien perusteella tuo oli hintaansa nähden helvetin hyvä telkkari tähän käyttöön. Mutta ehkä mahdollisesti olisi voinut käydä ItäHelsingissä piipahtamassa Markantalossa katsomassa, että millainen telkkari se mahtaa oikeasti olla ja ikään kuin ehkä mahdollisesti kokeillakin sitä vähäsen. Ehkä mahdollisesti olisin ehkä voinut olla vielä hieman kärsivällisempi, mutta toisaalta: Minä olin jo päättänyt, että minkä telkkarin minä itseasiassa haluan, en itseasiassa tekniikaltaan tarvitse parempaa - ne olisi kuitenkin saanut minut ostamaan 300€ kalliimman, tarkemman ja isomman telkkarin, mitä lähdin hakemaan - ja rakas isäni, kun minä tiedän, että sinä luet tätä ja minä tiedän, että se oli nimenomaan sinun äänesi, jonka minä päässäni kuulin kyselevän, että olisikohan sitä kuitenkin pitänyt käydä liikkeessä kokeilemassa, niin minä nyt muistutan sulle, että sinä itse ostit 37 tuumaisen 32 tuumaisen sijaan hyvän myyjän takia.

Mutta MIKSI se telkkari on niin tärkeä?!? Miksi mä en voi vaan tyytyä katsomaan tästä 19" monitorista ohjelmia vähän lähempää nojatuolista vaan miksi pitää nimenomaan olla iso telkkari toisella puolella huonetta? Nyt uskon saaneeni rauhan sielulleni - ainakin toistaiseksi, mutta miksi mun sielussani oli 32 tuuman ammottava aukko, että se piti täyttää? En mä muuten ole tälläisten asioiden perään, enkä mä edes ostanut sitä telkkaria siksi, että meillä pitäisi digilähetykset näkyä.. Ei ne itseasiassa tämän telkkarin myötä edes näy, mutta olen mä tässä asiassa tullut jo sen verran vastaan, että ajattelin jonkun halvan boksin hankkia, jos syksyn yksinäiset illat vaativat kanavasurffailua.

Ihan silkka kullinjatkehan se vain on, että voin esitellä systeemiäni vieraille ja voin pelailla pelejä isommalla ruudulla. Tai kerrankin kirjotella blogia suorastaan kissan kokosin kirjaimin. Tämä vaan hämmentää minua. Nooh, ehkä minä osaan sitten vastata paremmin, kun se telkkari on tullut. Onneksi se nyt ei ollut kuin 450€ ja rapiat, sitä paitsi se on tehty Japanissa, eikä Intiassa.

--

...julkaistuani tämän ensimmäistä kertaa ja vilkaillessani pahimpia kirjotusvihreitäni, tulin huomanneeksi, että mitä Päivän Sanassa lukee tänään:

Sisäkasvien hoito on kouluilla normaalisti jonkun muun hommaa kuin kouluisännän, mutta koska kesällä ei ole muita talossa, niin kouluisännän kesätehtäviin kuuluu mm. arkkitehtuuriin kuuluvien sisäkasvien kasteleminen. Ei kuullosta äkkiseltään hankalalta hommalta, mutta mitä käykään, kun homman saa puutarhurin poika, joka juuri ja juuri erottaa päivänkakkaran leskenlehdestä?

Minä kyllä rakastan kasveja, ihan oikeasti. Olen aina tahtonut kyllä kasvattaa kaikkea: Olen haaveillut omasta pienestä bonsaipuusta, mutta kun olen muistellut, että miten mun yksille parvekekasveille kävi tässä muutama vuosi sitten, niin otin kotiini jotain vähän helpompaa. Minulla on ikkunalaudalla muraatti, jolle annoin nimen Mauri – tosin Mauri-Muraatti lyheni melko heti Mauraatiksi ja olemme Mintun kanssa molemmat sitä ahkerasti Mauraatille sanoneet, että Mauraatti on hyvä Mauraatti. Kun se tuli taloon, niin minä kiikuttelin sitä ikkunalaudalta toiselle, mihin ikinä vain paistoi aurinko ja kastelin sitä säännöllisesti. Mauraatti näkyi päälle päin voivan perin hyvin, siihen ilmestyi uusia pieniä lehtiä ja minä olin niin kovin isällisen ylpeä, kunnes huomasin Mauraatin mullan olevan homeessa. Minä kauhuissani äitille soittamaan, että mitä minä nyt teen ja äiti vaan lempeästi minulle sanoi, että ”nyt pistät vaan Mauraatin katkolle, etkä anna sen juoda vähään aikaan yhtään mitään.” Mauraatti voi taas hyvin ja minä kastelen sitä huomattavasti harvemmin.

Noh, täällä koululla olen nyt sitten törmännyt mitä erilaisimpiin huonekasveihin ja ruukkuvirityksiin ja olen koittanut rakastaa kaikkia yhtä suurella antaumuksella kuin omaa Mauraattiniakin. Yksi ruukkupuu kuitenkin kastelun jälkeen näytti siltä, että sillä alkaa lehdet roikkumaan ja alkoivat rusehtumaan. Minä olin aivan kauhuissani, että ”herrajumala, nyt se kuolee, mä olen antanut sille aivan liian vähän vettä..” Minä hain kastelutörpön ja aloin kaatamaan altakastelevaan ruukkuun vettä ensin yhden, sitten toisen ja kolmannenkin kannullisen. olettaen tietenkin, että jokin säiliö tulee ennen pitkää täyteen ja ruukku hoitaa itse annostelun. Kun veden pinta nousi mullan päälle, heräsi ”ahaa”, että ehkä nyt ehkä se kuuluisa viimeinen taisi olla vähän liikaa. Puu ei itse asiassa todennäköisesti edes kärsinyt kuivuudesta vaan siitä, että minä olin alunperinkin kastellut sitä liikaa. 

Nooh, äitiltä sain taas loistavat toimintaohjeet, mutta antoivat nämä kasvit minulle oivan oppitunninkin elämästä: Pelkät kauniit ajatukset ja rakkaus ei kyllä pelkästään riitä, koska näköjään kukan saa hyvinkin helposti mätänemään ja loppujen lopuksi tapettua ihan silkalla rakkaudella ja huolenpidolla, jos ei tiedä, että mikä sitä oikeasti vaivaa.

Kaipa se olisi aika kirjoitella vähän kuulumisia. Pitihän se arvata, että heti kun Facebookin Mafia Wars on down, niin Pikkuinen palaa blogiin =D.

Kuten olette varmaankin huomanneet, että minun kirjotukseni ovat pääasiassa olleet perin jupinapitoisia - olen kautta aikain kirjotellut asioita pois sydämeltä painamasta. Nyt kun on ollut taukoa taas melkosesti, niin sehän itseasiassa voinee kertoa vain yhdestä asiasta: Kaikki on hyvin =).

Mulla oli tuossa keväällä pieni loppuun kärähtäminen. Vitutus alko käymään jo voimille ja lepäilin siinä sairaslomalla hetken aikaa, sain mielialalääkereseptin ja 10mg:n Cipralexejä tässä on tullut nyt sitten rouhittua jo parisen kuukautta. Ensin niihin oli kyllä melkonen totutteleminen, alko löytymään pojasta melko kummallisia piirteitä ja taipumuksia, mutta kyllä ne siitä aikaa myöten tasottuivat. Siinä sairaslomalla löysin Facebookista tosiaan tämän Mafia Warsin ja sitä olen takonut aivan raivolla. Satun muuten olemaan siinä kovin suomalainen pelaaja, mitä tällä hetkellä listoilla löytyy.

Olisi tuosta burn outista itteasiassa voinut kirjottaakin, mutta mulla ei itseasiassa ollut oikein sanoja millekään. Se aika, mitä lepäsin, meni oikeastaan nimenomaan levätessä, annoin maailman pyöriä radallaan. Toisekseen, en halunnut kirjottaa siitä siksi, ettei ihmiset ala soittelemaan ja ihmettelemään, että onko mulla nyt kaikki hyvin ja mikä mua nytten sitten oikein vaivaa ja vastatappa nyt sitten sataan puheluun, että "ei mulla enää mitään hätää ole, mä hain ja sain jo apua ja mömmötkin..."

Sanalla sanoen alko siis ahdistamaan aivan perkeleesti. Tuli paniikkihäiriön kaltasia kohtauksia ja sulkeuduin vähän kuoreeni. Luoja tietää, että mikä sen aiheutti - mulla tuntuu näitä tulevan aika ajoin ja muuten nimenomaan keväisin. Viimeset pari vuotta on todella olleet kuitenkin melkosta pyöritystä, positiivista ja negatiivista, mutta kuitenkin pyöritystä. Elämä asettui aivan toisille radoille ja siihen tottuminen veikin yllättävän kauan. Mulla on muutenkin tälläseen taipumusta ja ehkä vähän sarvet päässä vois tässä sanoa, että siinä koulussa, missä olin kouluisäntänä, olisi varmasti tullut hulluksi täysin selväjärkinenkin. Ei ihme, että siinä kopissa oli ollut niin tuulista. Pomopa siirsi mut toiselle koululle, joka on tuhat kertaa rauhallisempi ja siellä hommat toimii aivan toisella tavalla. Nyt oon sitten siellä ollu hommissa toukokuun puolesta välistä ja työnteko tuntuu taas aivan toiselta.

Nooh, toisaalta, tässä on siinä mielessä vähän heikkoa antaa mitään vertailupohjaa siinä mielessä, että pääasiassa olen ollu tuolla silleen hommissa, että ihmiset ovat olleet lomalla ja työtä on tähän mennessä ollut melkein yhtä paljon kuin bumerangien koeheittäjällä (jolla on varmasti maailman iisein homma: Jos bumerangi ei toimi, se ei palaa takaisin eikä sitä ole mitään järkeä lähteä hakemaankaan).

Uusia biisejä pyörii mielessä, wanha demo pitäis äänitellä tässä jossain vaiheessa uusiksi. Olen tässä vaivihkaa harjotellut sitä varten jopa uusien instrumenttien soittamista, koska ainakin yksi päässä pyörivä biisi ei sovellu kitaralle ollenkaan. Ajattelin äänittää sen niin, että soitan jopa kahta soitinta yhtä aikaa ja laulan sen samalla purkkiin. Toinen soitin tulee olemaan tulitikkuaski ja toinen triangeli.

Minttu pärjännyt kesähommassaan aivan tavalliseen tapaansa: Hän on häikäissyt taas kerran hämmästyksestä kaikki työkaverinsa pätevyydellään. Sitä on ollut perin mukavaa seurata vierestä, kun ihminen voi työssään niin mahdottoman hyvin. Eihän meitä täällä Pilvilinnassa tällä hetkellä oikeen riepo mikään muu, kuin se, että kun ulkona on niin perkeleen valosaa, niin ei meinaa nukkumisesta tulla mitään, tai itteasiassa siitä kyllä tulisi, mutta ei heräämisestä.

Pidän tässä ehkä kirjottamisesta kesälomaa, mutta voin luvata ja vannoa, että kunhan tuo elokuu on koittanut, niin blogi herää kukoistukseensa ja tekstiä tulee piisaamaan taas varmaan päivittäin. En tiedä sitä tietenkään varmasti, mutta mulla vaan sattuu olemaan sellanen kutina perseessä.

"Näyttää kyllä nyt siltä että sinä et luonnollisin keinoin tule saamaan lasta".

Karmeimmat sanat joita olen koskaan kuullut. Shokki. Se on ainoa sana kuvaamaan sitä olotilaa joka mulla noiden sanojen jälkeen oli. En pystynyt ajattelemaan järkevästi, pitkään aikaan tuon jälkeen. Kaikki tuntui pyörivän noiden sanojen ympärillä, jotka gynekologi mulle niin helpon tuntuisesti lausui.

Tuosta hetkestä alkoi sellanen tunnemyrsky, että olin varmasti vähän sekaisin. Lapsia tuli vastaan, vanhempia työntäen vaunuja. Näin lapsia joka paikassa, muistuttamassa siitä, että mussa on jotain perinpohjin viallista. Musta ei ehkä tulisikaan koskaan äitiä. Mitä jos musta ei tule koskaan äitiä? Mitä jos Jonista ei tule koskaan isää, mun takiani? Tunteet käänsivät asian oikeastaan mun päässäni niin, että musta ei tule koskaan äitiä ja se on lopullista.

Tiedän, eihän lääkäri niin sanonut. Sanoi vain ettei se ehkä olekaan meille ihan helppoa. Järki ei vaan onnistunut saamaan otetta mun ajatuksistani, ja tulin katkeraksi. Olin täynnä vihaa, niin täynnä vihaa kaikkia niitä kohtaan jotka koskaan tässä maailmassa ovat lapsia saaneet. Olin vihainen siskolleni, jolla on viisi lasta. Koin että on niin väärin että joku saa viisi ja minä en yhtään. En pystynyt edes näkemään siskoani tai hänen lapsiaan pitkään aikaan. Pelkäsin että raivostun. Ajatus ei ollut ihan kaukaa haettu, koska raivosinhan minä, ihan jatkuvasti. Joka päivä tuli niin monta kertaa ne lastenvaunut vastaan, joiden työntäjiä olisin halunnut lyödä. Olisin halunnut huutaa, itkeä, potkia, hajottaa paikkoja. Annoinkin raivon tulla ulos, Jonin nähden kotona, ja joillekin läheisimmille ihmisille. Tosin vain osittain ja hajottamatta mitään. Lopun osan pidin sisälläni, vihan ruokkiessa itseään, kasvaessa kokoajan vain suuremmaksi möykyksi.

Tässä vaiheessa aloin saamaan ympäriltä palautetta: "Jospa sä alkaisit ottamaan vähän rauhallisemmin" "Eihän se lääkäri sanonu ettet vois lapsia saada" "Kyllähän sun pitää siskos lapsia nähdä, oot niiden täti kuitenkin" Palaute oli varmasti ihan paikallaan. Harmi kyllä en vain ollut vastaanottavainen tuollaiselle palautteelle tuolloin.

Lääkärin sanoista on nyt vuosi aikaa. Olin jo rauhoittunut, ainakin mielestäni. Olin jo suunnannut ajatuksiani muualle, samalla tosin padoten edelleen osaa noista kuvailemistani tunteista. En vain tajunnut että patosin. Jännä miten sitä ei aina huomaa, että miksi tekee asioita, ennenkuin vasta jälkeenpäin kun tajuaa niitä tehneensä. Ei tuon vuoden aikana oikeastaan keskusteltu asiasta Jonin kanssa ollenkaan, tai ei sillä tavalla kunnolla ja avoimesti niinkuin olisi pitänyt. Välttelin aihetta. Keskityin kaikkeen muuhun. Joni lakkasi puhumasta että "sitten kun me saadaan lapsi niin.." Enkä ihmettele ollenkaan, en antanut toisen puhua, ollenkaan. Kaikesta muusta kyllä.

Kävin lääkärillä taas kuukausi sitten. Tämä lääkäri sitten ystävällisesti informoi minulle, että syömäni hormonilääkitys (kuukautisten hillitsemiseksi) itseasiassa toimii ehkäisevänä, koska syön sitä säännöllisesti joka kuukausi. Olin taas puulla päähän lyöty. Vuosi sitten toinen lääkäri sanoi minulle, että tämä lääkitys voisi itseasiassa auttaa, koska se tasapainottaa kuukautisia. Ja nyt saan kuulla että olen jo kaksi vuotta syönytkin oikeastaan ehkäisypillereitä??

Pato aukesi uudelleen. Taas oli mennyt ihan pieleen. Meillä olisi pitänyt olla oikeus päättää ehkäistäänkö raskautta vai eikö. Meille olisi pitänyt kertoa. Olin jälleen raivoissani, niin raivoissani että näin punaista. Yritin sitä kyllä piilotella, kunnes tuli aika ottaa jälleen ensimmäinen hormonipilleri. Jätin sen sinä iltana ottamatta, ajattelin rauhoittuvani ja ottavani sen seuraavana päivänä. En ottanut sitä silloinkaan. En pystynyt. Kerroin Jonille asiasta vasta kun olin jättänyt ottamatta pillerin kolmena päivänä.

Olin nähnyt helpotusta Jonin ilmeessä silloin kun kerroin lääkärin jälkeen että syömäni lääkkeet ehkäisevät raskautta. Luulin pienessä mielessäni että helpotus johtui siitä, että Joni ei haluaisikaan lasta (vaikka oli aiemmin muuta puhunut). Otin asian niin, että Jonikin on mua vastaan tässä asiassa. Tarkemmin, olin jo viime kesänä päätynyt siihen että kaikki on mua vastaan tässä asiassa, kukaan ei suostu eikä halua ymmärtää. Ei edes Joni. Tein vastakkainasettelun asiasta, jossa meidän olisi pitänyt Jonin kanssa olla kokoajan samalla puolella. Samalla en antanut Jonille mahdollisuutta ilmaista omia tunteitaan, en antanut rakkaalleni mahdollisuutta puhua, vaikka tiesinhän minä että tämä Joniinkin sattuu. Tietenkin sattuu. Olen nyt tajunnut, että en voinut antaa Jonin puhua pahasta mielestään, koska koin että olin sen aiheuttanut. Minä olin syypää siihen, että Jonista ei koskaan tulisi isää (edelleen tunnetasolla asia oli noin, vaikka Jonista todellakin voi vielä tulla isä ja minusta äiti). Ajatus oli kestämätön. Tuo ajatus satutti kaikista eniten. En voisi antaa rakastamalleni miehelle lasta, jota molemmat halusimme ja kaipasimme.

Olen tässä myös tajunnut, että eihän Joni ehkäisystä helpottunut ollut. Vaan siitä, että nyt siihen oli syy miksen ollut näiden kahden vuoden aikana tullut raskaaksi. On totta edelleen, että tulen tarvitsemaan apukeinoja raskaaksi tulon kanssa, mutta nyt olimme siis lisäksi tietämättämme ehkäissyt asiaa kokoajan, joten en edes olisi voinut tulla raskaaksi tänä aikana. Joni oli helpottunut siitä, että jokaiselle kerralle kun olimme ajatelleet että mitäs jos nyt sitten olisinkin raskaana, niin niille löytyi nyt syy, että miksi en ollut. Ei Joni minua vastaan ole ollut koko aikana, olen vain työntänyt hänet pois. Työntänyt pois koska en kestänyt sitä, että aiheuttaisin noin suurta tuskaa rakkaassani. Nyt tätä kirjoittaessani tämä kaikki tuntuu älyttömän ylivedetyltä ja aika uskomattomaltakin. Tässä ei ole mitään järkeä ollut missään vaiheessa, paitsi nyt alkaa olemaan onneksi. Jätettyäni hormonit syömättä, saimme viimein puhuttua kunnolla asiasta. Kiitän Luojaa siitä, etten työntänyt Jonia kokonaan pois. Kiitän Luojaa siitä, että olemme saaneet tässä asiassa vihdoin keskusteluyhteyden auki, ja kissan pöydälle. Kiitän Luojaa siitä, että meillä edelleenkin on mahdollisuus saada vauva, ja osaan nähdä nyt asian niin, että me voimme todellakin sen saada. Enää en ajattele, ettemme koskaan saa, ennenkuin meille niin sanotaan 100% varmuudella.

Luin tuossa Turun sanomia äitienpäivän tienoilla, ja siellä oli isot jutut kaikista niistä äideistä, joita oli palkittu. Muutenkin lehti oli täynnä vauhkoamista äideistä. Yhden sivun alalaidassa oli pienen pieni aivan piikkiriikkinen juttu siitä, että joka vuosi päivää ennen äitienpäivää vietetään lapsettomien päivää. Jutussa todettiin vain tuo ja sitten se tosiasia, että lapsettomille naisille äitienpäivä on vuoden pahinta aikaa. Kunnioitan syvästi jokaista naista joka tulee äidiksi, äitiys ei ole ihan helppoa varsinkaan nykyaikana kun niin paljon muutakin pitäisi keretä tekemään. Mutta.. Kunnioitan vieläkin enemmän jokaista naista, joka tässä yhteiskunnassa joutuu sen tosiasian eteen, ettei hänestä tule koskaan äitiä. Koska se vaatii voimaa ja selviytymistä niin uskomattomasti, etten edes tiedä miten sellaisesta ihmiset selviää. Sain todella pienellä mittakaavalla kuvaa asiasta tämän kaiken keskellä, ja vaikken vieläkään voi tietää miltä se tuntuu kun asia olisi lopullisesti niin, voin kuitenkin jo sanoa että nuo naiset ovat uskomattomia selviytyjiä, ja mielestäni hekin ansaitsisivat jonkunlaisia palkintoja.

Kiitän erästä koulukaveriani, joka raskaana ollessaan sanoi minulle että "ei sun tarvitse olla kenenkään puolesta väkisin onnellinen joka on saamassa lasta, ei sun ole oikeasti mikään pakko" Nuo sanat ovat monesti helpottaneet olotilaa tunnemyrskyn keskellä. Olen ollut niistä niin kiitollinen ettei kaverini varmaan tiedäkään. Luulin nimittäin että mun on pakko. Vauvathan on ihania ja ainoastaan iloisia asioita. Enhän kehdannut kohdata sitä tosiasiaa että mua ei itseasiassa hirveesti huvittaisikaan hymyillä kun joku kertoo vauva-uutisestaan tai tulee ison mahansa kanssa sädehtimään eteeni. Sain tavallaan synninpäästön tuosta ajatuksesta, että on kiellettyä tuntea pahoja tunteita vauvoista.

Nyt olen jo paljon enemmän sinut tämän koko asian kanssa, ja pystyn olemaan taas vauvojen kanssa tekemisissä ja hymyilemäänkin aivan aidosti niissä tilanteissa. Ja se tuntuu hyvältä.

En tiedä mikä päätarkoitus tällä jutulla oli, mutta ehkäpä vain halusin muistuttaa ihmisiä tästä asiasta. Niitä jotka ovat raskaana ja joilla on vauva, että he muistaisivat olla siitä asiasta äärimmäisen kiitollisia, ja samalla ymmärtäisivät että kaikki ihmiset eivät ehkä voi ottaa osaa heidän iloonsa, ja siitä ei pidä loukkaantua.

Halusin kirjoittaa myös niille, jotka eivät lasta saa tai jotka ovat yrittäneet jo pitkään. Muistakaa, että olette oikeutettuja tunteisiinne, muistakaa ettei teidän tarvitse olla innosta ymmyrkäisinä kun saatte jälleen yhden vauva-uutisen joltain intopiukeena selittävältä tulevalta äidiltä. Muistakaa, että on joku tuolla ylhäällä, jolta voi hakea turvaa kun tuntuu vaikealta. Ja vielä kerran, haluan kertoa että kunnioitan teitä aivan mahdottomasti, ja ansaitsette paljon enemmän kuin yhden pienen palstanosasen siellä sanomalehden alakulmassa.

-Minttu

On tullut taas pidettyä taukoa. On alkanut aivan selkeästi tulemaan kausia, että maailman parantamisesta tulee pidettyä lomaa, mutta kuten rakas isäni minua tässä pari päivää sitten lohdutti, ei se kuulemma pelkästään minun hommaani olekaan.

Itseasiassa, tässä kun on ollut aikaa pohdiskella maiden ja mantujen syntyjä syviä, niin tulin itseasiassa todenneeksi, että maailman parantaminen on itseasiassa pidemmän päälle melkoisen tuloksetonta hommaa. Kaikki pahat asiat, mitä me hyvät kovasti vastaan sodimme (ihmisyyden puolesta!) juontavat itseasiassa ihan pelkästään ihmisen perusluonteesta. Joten itseasiassa, jos olemme aivan tarkkoja, sota ihmisyyden puolesta käydään ihmisyyttä vastaan. Jokaisella on vapaus valita puolensa ja kuinka helppoa se onkaan. Yht'äkkiä onkin suunnattoman helppoa ymmärtää uskovia, jotka joka päivä rukoilevat ja tekevät työtä tai munkkeja, jotka vetäytyvät luoliin funtsimaan tai koittavat olla funtsimatta sen enempiä.

Maailma on sellainen kun se on. Kun parannamme sitä ja keksimme ratkaisuja, tuo ratkaisu mukanaan aina kaksi ongelmaa lisää. Jos päätämme parantaa maailmaa poistamalla globaalin nälänhädän, on meillä edessä todella globaali nälänhätä. Noh, ainakin teimme oikein ja tasapuolisesti meillä on kaikilla nälkä. Eettisesti ja moraalisesti hyvä teko koituukin ihmiskunnan tuhoksi ja kun pääsemme tuohon pisteeseen, alkavat vahvemmat viemään heikompien eväät pysyäkseen pidempään hengissä ja päädymme takaisin täsmälleen samaan pisteeseen, jossa nyt olemme ja maailma on edelleen sellainen, kun se on.

Tuemme kestävää kehitystä ihan sen takia, koska muussa tapauksessa kaikki kuolee. Kaikki kuolevat joka tapauksessa. Elämä kyllä jatkuu, jos sille on edellytyksiä ja jos ihminen nyt sattuneesta syystä onnistuisi tuhoamaan täältä aivan kaiken elämän, syntyisi se todennäköisesti ennen pitkää uudelleen. Jos sinun on hankala uskoa tähän teoriaan, niin teeppä oikein mehukas voileipä, jossa on kaikkea mahdollista, sulje se vielä varmuuden vuoksi muovipussiin, ettei sinne varmasti pääse mitään, eikä sieltä mitään pois ja laita se parvekkeelle kesäiseen aurinkoon muutamaksi päiväksi. Ensin siinä on sientä ja sitten ilmestyvät madot, mutta mistä? Vastaus löytyy edellytyksistä.

Mitä tästä kaikesta siis opimme? Valitsimme sitten hyvän tai huonon, kävi meille sitten sen takia hyvin tai huonosti, on maailma edelleen sellainen kun se on. Kaiken sen, mitä olemme suuressa länsimäisessa viisaudessamme saavuttaneet, on joko kääntynyt tai tulee kääntymään meitä vastaan. Emme näe nälkää, mutta kuolemme lihavuuteen. Meillä ei ole epähygieniasta johtuvia tauteja, mutta meillä on ylihygieniasta lisää potkua saavia tauteja. Meillä on läjäpäin lääkkeitä - joka tautiin ainakin sata ja kaikki ne tekevät meistä pitkässä juoksussa vaan sairaampia. Me emme joudu raatamaan niska limassa auringon noususta auringon laskuun, mutta meillä menee tasapuolisesti niin hyvin, että meille jää aikaa funtsia syntyjä syviä niinkin paljon, että loppujen lopuksi me turhaudumme ja masennumme, tai ainakin kannamme sitten sellasistakin asioista huolta, mitkä eivät meille kuulu ja päädymme burn outiin. Mitä enemmän vaurastumme, sitä enemmän kulutamme ja sitä nopeammin riittää vähemmän jaettavaa.

Elämä jatkuu. Ei välttämättä kaikkien kovinkaan pitkään, mutta ei kenenkään ikuisesti. Pääasia ei olekaan nautintojen määrässä vaan onnessa. Pääasia ei ole teoissa vaan uskossa. Pääasia on päässä ja sen asioissa, paitsi, jos kyse on sydämen asioista.

copy+paste Ilta-Sanomista:

Gambian presidentti uhkasi mestata homot
22.05.2008 23:54 

Länsi-afrikkalaisen Gambian presidentti Yahya Jammeh on uhannut mestata kaikki maan homot, jos he eivät lähde maasta.

- Gambia on uskovaisten maa, eikä täällä suvaita moraalittomia tekoja, kuten homoseksuaalisuutta. Leikkaan pään jokaiselta homolta, joka jää Gambiaan, presidentti uhkasi taannoisessa puheessaan. Asiasta kertoivat paikalliset toimittajat uutistoimisto AFP:lle torstaina.

Myös hallituksen linjaa myötäilevässä Daily Observer -lehdessä hyökättiin tällä viikolla kovin sanoin homoja vastaan.

Seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksia puolustavien ryhmien mukaan presidentin lausunnot ovat omiaan karkottamaan maasta niin ulkomaisen avun kuin turistitikin. Gambian talous on voimakkaasti riippuvainen matkailijoista.

Jammeh väitti tammikuussa löytäneensä parannuskeinon aidsiin. Se perustui yrttilääkkeisiin ja Koraanin säkeisiin.

--

Näin pohjoismaalaisena kristittynä on hieman vaikeaa ymmärtää, että kunnon uskova on vähemmän syntinen kuin homoseksuaali, kun se uhkaa leikata vastaan tulevilta ihmisiltä päitä irti. Kyllä Koraanissa minun muistaakseni jotain sanottiin murhamiehistäkin, vaikka pitänee myöntää, etten minä sitä itseasiassa ole paljoa kerennyt lukemaan.. Muutaman ensimmäisen suuran kyllä =).

Toisen äärimuslimimaan Iranin presidentti on varmaan jotain tälläistä kerennyt jo itseasiassa toteuttamaankin, koska jossain (olikohan nyt YK:n kokouksessa) tämä presidentti Ahmedahnejabadabaduuba (vai mikä sen nimi nyt olikaan) julisti, että Iranissa ei itseasiassa homon homoa olekaan. Melkoinen kohahdus siellä kävi salissa =).

Sitten kun minusta tulee kuningas, kivitytän hengiltä joka ikisen ensimmäisen kiven heittäjän. Se voisikin itteasiassa olla aika hupaisa tilaisuus.. Jossain aukealla paikalla olisi sadoittain ja tuhansittain ihmisiä, kaikilla karmeen kokoset murikat kourassa odottelemassa, että kukapa se ensimmäinen sitten mahtaa olla ja sitten kun se yksi on heittänyt sen kiven, olisikin jännä nähdä, että kukapa sitä sitten ensimmäisenä heittäisi..

Vasta eilen illalla tajusin, kun Mintun kanssa jotain puhuttiin kalenterista, että oli tullut kuluneeksi kaksi vuotta saman katon alla. Onnittelimme toisiamme.

On hirmuisen vaikeaa sanoa, että onko tää kaks vuotta ollut lyhyt vai pitkä aika. Toisaalta on sellanen olo, että vastahan minä tänne tavarani kannoin, mutta toisaalta: Tässä kahdessa vuodessa on tapahtunut NiiN järjettömän paljon kaikkea, että välillä olisi ollut ehkä helpompaakin, jos kaikki olisi tapahtunut vaikka kolmessa vuodessa. Yhden ainoan kerran Minttu on mulle näyttänyt ovea ja silloin minä tarpeeksi saaneena siitä kävelin - pääsin Espooseen saakka, kun Minttu soitti mulle ja pyysi mua takaisin. Palasin, eikä sen jälkeen kummallakaan ole sellaisia ajatuksia ollut ja tästäkin tulee itseasiassa tuota pikaa kuluneeksi kaksi vuotta.

Alku olikin todella myrskyisä. Muutin kaupunkiin, josta en käytännössä katsoen tuntenut ketään, lopetin ylenpalttisen kaljan lipittämisen (ensimmäiset kaksi viikkoa - voi Jeesus, että ne oli hankalia), tein surutyötä edellisestä suhteesta, totuttelin ajatukseen, että minun paikkani sängyssä oli lämmin vielä edellisestä miehestä, kyllästyin nuorisotyöhön ja kävin yhden sortin identiteettikriisiä siitä, että mikä minusta onkaan loppujen lopuksi tarkoitus tulla isona - mitä pohdiskelen tässä edelleen. Mintulla vaihtui asuinkumppani viikossa täysin toisenlaiseen ihmiseen kahdeksan vuoden yhdessäolon jälkeen ja paria kuukautta myöhemmin Mintulle kaikista tärkein ihminen sairastui uudestaan syöpään rajusti ja siirtyi ajasta ikuisuuteen ja Luoja tietää ja muistaa, että mitä kaikkea muuta siinä kesällä vielä oli ja tähän päälle, kun kaksi voimakasta ja määrätietoista luonnetta (hyvässä ja pahassa) sopeutuvat asumaan saman katon alle, niin oli se kyllä melkonen soppa.

Pitää aivan rehellisesti sanoa, että kumpikaan meistä ei taida suositella kenellekään sellasta kiirettä, mitä me pidettiin silloin aluksi, koska tuo alku oli aika myrskyisä, mutta sitten taas toisaalta: Meitä ei oo paljoa pikkuriidat sen jälkeen pelottaneet. Jotkut pariskunnat hioutuvat pikkuhiljaa, me hoidettiin se hiominen kerralla siitä pois. Eikä me oltais tässä, ellei me oltais oltu niin järjettömän rakastuneita ja uskottu niin syvästi siihen, että me ollaan toisillemme juuri ne taivaassa valetut - ne ainoat ja oikeat ja että itse Kaikkivaltias on naittanut meidät toisillemme. Eivätkä nuo ensimmäiset kuukaudet suinkaan mitään pelkkää riitelyä olleet. Niinä päivinä kun ei tapeltu, me oltiin suorastaan ällöttävän rakastunut pariskunta.

Toisaalta, kun tässä nyt miettii tätä kahta vuotta taakse päin, niin ei tässä nyt loppujen lopuksi kovinkaan paljoa mikään ole kuitenkaan muuttunut, ainakaan siinä mielessä, että me ollaan edelleen melko ällöttävän rakastuneita ja me edelleen uskotaan olevamme toisillemme ne ainoat ja oikeat. Edelleen täällä kaksi voimkasta ja määrätietoista luonnetta ajoittain hioo toisiaan - hyvässä ja pahassa.

Vaikka minä ehkä sitä ihmisille sanonkin, etten minä sellasta kiirettä suosittele kenellekään, mitä me pidettiin, se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että minä sitä jotenkin katuisin. Se oli ainoa tapa meille - mitenkään muuten tämä ei olisi voinut onnistua näin hyvin, mitä tämä on onnistunut.

Kun minä joskus kirjoitan muistelmiani, niin ei ole epäilystäkään, että mistä aikakaudesta tulee minun elämässäni se tärkein ja ihanin: Se on juuri tämä, mitä minä tällä elän ja jos vain Luoja suo, niin jatkukoon se vielä vuosikymmeniä.

Mulle linkitettiin tämä eräältä keskustelupalstalta, enkä voinut olla kopioimatta sitä tänne.

Vapauteen Kristus vapautti meidät!

Oletko koskaan törmännyt sellaisiin ihmisiin, joiden seurassa tulee sellainen olo, ettei oikein pysty
kunnolla hengittämään? Oletko joskus ollut hengellisessä tilaisuudessa, josta tekisi mieli juosta äkkiä
ulos? Milloin viimeksi olet kuullut puheita, lukenut kirjoja tai lehtiartikkeleita, jotka puristavat
uskonelämän sietämättömän ahtaaksi? Onko joku antanut sinulle joukon tiukkoja ja tarkkoja ohjeita,
mitä saa tehdä ja mitä ei? Jos olet kokenut jotain mainitsemistani asioista, olet kohdannut niin sanot lakihenkistä kristillisyyttä.

Lakihenkinen kristillisyys julistaa ehdottomia määräyksiä niissäkin asioissa, joissa Raamattu antaa
omantunnon vapauden. Se tekee suhteellisista asioista ehdottomia ja sitoo näin ihmisten omattunnot.
Lakihenkinen uskonnollisuus on yksi vaarallisimmista ansoista, joita saatana tänä päivänä asettaa
eteenpäin menevälle seurakunnalle. Se on tappavaa myrkkyä, ja se voi tunkeutua jopa hyvin helposti
vilpittömään ja antautuneeseen sydämeen. Lähes jokainen kristitty taistelee lakihenkisyyttä vastaan,
ainakin jossain määrin, ja jokaisen taistelu voi olla erilainen.
Useimmat tähän koukkuun joutuneista eivät edes tajua sitä.

Armon kautta kelvollinen!

Lakihenkinen julistus tekee uskovan riittämättömäksi, koska kukaan meistä ei voi sitä omin voimin
täyttää. Jumalan laki on kyllä pyhä, vanhurskas ja hyvin tehokas. Mutta laki kääntää katseemme
itseemme ja omaan kilvoitteluumme. Sen sijaan armo kääntää katseemme Kristukseen Jeesukseen ja
hänen sovitustyöhönsä. Armo tekee meistä riittäviä ja kelvollisia Kristuksessa. Armo ohjaa askeleemme
valmiille tielle. On eri asia kulkea valmista tietä, kuin raivata sitä tietä itselleen. Kristus on tien
valmistanut, ja hän itse on tie. Keskusteluissa ahdistuneiden uskovien kanssa tulee usein esille, että
monet heistä raivaavat tietä itselleen. Se on todella hikistä puuhaa. Ihminen, joka pitäytyy sääntöjen
noudattamiseen, kokee jatkuva turhautumista.

Sinun suhtautumisesi lakihenkisyyteen voi määrätä tulevaisuutesi. Lakihenkisyyttä sävyttää kieltojen ja
vaatimusten raskas kuorma. Se henkii vierasta sanomaa: Jeesus ei sittenkään aivan riitä. Siksi
lakihenkisyyttä tulee vastustaa lujasti terveellä ja puhtaalla evankeliumilla.
Tavoitteemme tulisi olla eroon pääseminen kaikesta lakihenkisyyden vaikutuksesta ja sen tuomista
rasituksista.

Lakihenkisyyden vaarat

Henkilö, joka on lakihenkisyyden sitoma, tuntee olevansa lähempänä Jumalaa kuin muut kristityt.
Hän kuvittelee, että hänen elämänsä tai palvelutyönsä miellyttää Jumalaa enemmän kuin muiden.
On kuitenkin niin, että todellinen hengellinen kypsyys tarkoittaa Kristukseen kasvamista. Kun alamme
verrata itseämme toisiin, olemme selvästikin kadottaneet armon. Lain alla vaeltava henkilö laskee
hengellisen elämänsä pisteitä. Tästä syystä uskovan elämästä tulee hyvin suorituskeskeinen. Niinpä
tunnemme olevamme parempia, koska käymme useammin kokouksissa, luemme enemmän Raamattua,
palvelemme Herraa enemmän jne. Nämä kaikki ovat jaloja pyrkimyksiä, mutta hengellisen kypsyyden
todellinen mitta on se, että elämme hetkittäin lähellä Herraa emmekä keskity vain ulkonaisiin
suorituksiin.

Lakihenkinen uskova näkee pikemminkin sen, mikä on vikana muissa ihmisissä, seurakunnissa jne. kuin
sen, mitä hyvää niissä on. Arvostelu näyttää viisaalta, mutta se on yksi hengellisen ylpeyden syvimpiä
muotoja. Aina arvostellessamme toista ihmistä julistamme omaa paremmuuttamme. Arvosteleminen ja
tuomitseminen ei vaadi minkäänlaista voitelua ja kuka tahansa pystyy vaivatta siihen.

Armo saa aikaan muutosta!

Ihmiselle on vaikeaa osata pelastua pelkästä Jumalan armosta. Tietoisesti ja tiedostamatta ihmisellä,
uskovallakin, on halu olla itse niin hyvä, että ansaitsisi Jumalan hyväksynnän. On oikein elää hyvin ja
tehdä hyvää ja välttää synnin tekemistä ja pitää itsensä puhtaana, mutta jos niin tekee rangaistuksen
pelossa ja “taivaspisteitä kerätäkseen”, niin jotain on vialla. Jos pelastus täytyy ansaita, niin silloin sitä ei saada armosta. Jumala pelastaa, armahtaa, ja on meille hyvä siksi, että Hän rakastaa meitä. Meidän hyvien tekojemme oikea motiivi on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin, koska saamme niin paljon
rakkautta Jumalalta.

Lain alla oleva uskova joutuu suorituskierteeseen, jossa hän jatkuvasti mittailee itseään. Pahimmassa
tapauksessa hän kärsii, kun yrityksistään huolimatta ei onnistu käskyjen mukaan elämisessä riittävän
hyvin. Monelle voi tulla vakava kriisi ja “hengellinen konkurssi”, ja he oppivat sitten kantapään kautta
pelastumaan armosta eikä omilla ansioillaan.

Vähitellen armo alkaa vaikuttaa meissä halua tehdä muutoksia elämässämme: tehdä hyvää toisille ja olla
tekemättä syntiä. Mutta ne muutokset eivät ole meidän pelastuksemme syy, vaan aina seuraus silkasta
armosta, jonka me olemme saaneet, täysin ilman omaa ansiotamme Jeesukselta. Ne muutoksetkin ovat,
itse asiassa, Jumalan meissä vaikuttamia, joten miten niillä mitään voisikaan ansaita.

Lakihenkinen uskova pitääkäskyistä kiinni siksi, että ansaitsisi sillä Jumalan suosion. Lain alla oleva
uskova myös kuvittelee pystyvänsä noudattamaan Jumalan käskyjä kohtuullisen hyvin, ja ylpeilee sillä.
Toisaalta hän on välillä syvässä epätoivossa, kun Pyhä Henki paljastaa, ettei ole paljoa edistystä
tapahtunut. Lakihenkisen uskovan sydämessä vuorottelevat yleensä ylpeys ja epätoivo.

Vapauteen Kristus meidät vapautti!

Saadakseen Jumalan kansan ansaan sielunvihollisemme saatana keksii hyvin salakavalia strategioita. Hän asettaa tiellemme petollisia ja tappavia ansoja. Hän toimii ovelasti ja viekkaasti. Hän pystyy
naamioitumaan valkeuden enkeliksi. Meidän tulee tietenkin tutkia ennen kaikkea omaa sydäntämme (eikä toisten!) nähdäksemme, löytyykö sieltä merkkejä tästä myrkyllisestä hengestä. Ensisijainen
vastuumme on pysyä itse vapaina sen vaikutuksesta.

Armon luonteeseen kuuluu, että se virtaa aina alaspäin Jumalalta ihmiselle, Hänen valtaistuimeltaan
meidän elämäämme. Armo ei etsi hyviä ihmisiä, jotka se voi hyväksyä, vaan se etsii ansiottomia,
syyllisiä ja avuttomia ihmisiä, jotka se voi pelastaa ja asettaa uuteen asemaan Jumalan edessä.

Jumalan armo ei ole vain teologinen aihe tai oppi, jota voidaan ymmärtää tutkimalla sitä. Armo on
voimakas toimiva voima! Se on Jumalan rakkaus toiminnassa meidän ihmisten hyväksi.
Hänen armonsa on Hänen apunsa, joka ilmenee elämässämme.

Jokainen rukousvastaus, jokainen voitto ja läpimurto, jokainen parantuminen ja Jumalalta tullut siunaus
on osoitus Hänen toimivasta armostaan.

Uusi liitto merkitsee meille pysyvää työsulkua vanhurskauden ansaitsemisen tiellä, koska kaikki
vaadittava työ on jo suoritettu puolestamme. Jeesus on ainoa, joka on täyttänyt Jumalan lain kaikki
vaatimukset. Jeesus on täynnä armoa ja on ihana saada elää Hänen armossaan!

David Sterling

copy+paste Hesarista:

--

Helsinkiläismies elää keskimääräistä lyhyemmän elämän

Osa lyhyemmän elämän odotteesta selittyy niin sanotulla metropoliselityksellä: isoihin kaupunkeihin kasaantuu keskimääräistä enemmän syrjäytyneitä ihmisiä, joiden ongelmat heijastuvat tilastoihin.

Helsinkiläisten elämäntavoissakin on tosin viilaamisen varaa.

"Helsinkiläiset tupakoivat ja juovat enemmän alkoholia kuin muualla asuvat suomalaiset", huomauttaa Helsingin terveysasemien johtaja Outi Kupiainen.

Erityisen suuria Helsingissä ovat kaupunginosien väliset terveyserot.

"Vallilalaisten ja etelähelsinkiläisten terveydentilassa on 20 vuoden ero. Niitä sairauksia, joita Vallilassa nyt sairastetaan, sairastettiin Ullanlinnassa 20 vuotta sitten", Kupiainen sanoo.

Terveydentilan kanssa korreloivat koulutus ja ansiotaso. Mitä enemmän molempia on, sitä parempi on yleensä myös terveys ja elinajanodote. Esimerkiksi Pohjois-Helsingissä asuvan miehen elinajanodote on 9,4 vuotta pidempi kuin Koillis-Helsingissä asuvan.

Kaupunginosien välisiin miesten terveyseroihin on päästy Helsingissä käsiksi Kundit kondikseen -projektissa. Vuodesta 2006 Helsinki on yhteistyössä Sydänliiton kanssa kutsunut vuosittain terveystarkastukseen kaikki 40 vuotta täyttävät miehet. Viime vuonna kutsun sai 1 446 miestä. Tänä vuonna kutsun saavat 1968 syntyneet.

Nelikymppisten miesten joukkoseulonta on katsottu hyväksi, koska sen ikäisenä tehdyt elintapamuutokset vaikuttavat vielä huomattavasti terveyteen ja elinajanodotteeseen. Lisäksi miehet sairastuvat sydän- ja verisairauksiin noin kymmenen vuotta nuorempina kuin naiset. Projektissa etsitäänkin juuri niitä miehiä, joilla on korkea riski sairastua sydän- ja verisuonitauteihin tai tyypin 2 diabetekseen.

--

Onneksi minä olen kouluttamaton ja 10€/h tienaava kouluisäntä Pohjois-Helsingissä. Se ehkä korreloi tuota elinikää kuitenkin ainakin sen 4 vuotta ylös päin koillisnaapureistamme =).

...paitsi, että me kuulemma asutaankin keskisessä Helsingissä...

copy+paste Ylen sivuilta:

--

Saturnuksen kuussa elämää? Julkaistu 26.03.2008, klo 23.07

Saturnuksen kuussa Enceladusissa saattaa olla elämälle suotuisat olosuhteet, sanoo Yhdysvaltain avaruushallinto Nasa. Nasan avaruusluotain Cassini ohitti Enceladusin vain 50 kilometrin päästä maaliskuun 12. päivä, ja Nasan mukaan luotaimen välittämät tiedot osoittavat, että kuussa saattaisi olla elämää. Nasan mukaan Enceladusin pintalämpötila on eteläisellä navalla niinkin korkea kuin 93 pakkasastetta, ja pinnan alla saattaa olla sen verran lämmintä, että kuussa voi hyvinkin olla juoksevaa vettä, mikä on yksi elämän edellytyksistä. Lisäksi Cassini havaitsi Saturnuksen kiertolaiselta sekä yksinkertaisia että monimutkaisia orgaanisia yhdisteitä, jotka osaltaan mahdollistaisivat elämän Enceladusissa, tutkijat sanovat.

Se terminen talvi sitten tuli. Tätä nyt ei vissiin voi kuitenkaan varsinaisesti sanoa takatalveksi, koska varsinaista talveahan ei oikeastaan ollut.

Mutta kyllä se tuli ihan totisesti sitten kun se päätti tulla, kuten vuodenajat näyttävät nykyään tekevän. Ette varmaan arvaakaan, että mitä mä olen tehnyt tälläisenä päivänä, kun taivahalta tipahti parikymmentä senttiä lunta kerralla?

Pelkkien ovien edustoihin, portaisiin ja yhteen ramppiin meni kaksi ja puoli tuntia.. Ja sitä vaan tulee lisää..

Osaan kuvitella nyt, että miltä kiinalaisista tai brasilialaisista on tuntunut, kun lunta on tullut yht'äkkiä aivan järkyttävä määrä. Tosin, brasseilla nyt oli edellisestä kerrasta 90 vuotta. Minä sentään vielä muistan hämärästi, kun silloin joskus viime vuonna tuli oikeasti lunta.

copy+paste Ylen sivuilta:

--

Ilmatieteenlaitos: Talvea ei tullut lainkaan eteläisimpään Suomeen

Julkaistu 11.03.2008, klo 11.06 (päivitetty 11.03.2008, klo 13.43)

Kuva: Heikki Lammi/YLE Narsissin versoja 11. maaliskuuta Helsingissä. Eteläisimmän Suomen talvi on ollut niin lämmin, ettei ilmatieteen mukainen terminen talvi ole alkanut missään vaiheessa. Ilmatieteen laitoksen meteorologi Niina Niinimäki kertoo YLE Uutisille, ettei Suomen tilastoidun säähistorian aikana hänen tietääkseen ole koskaan ollut tällaista tilannetta. Terminen talvi on jäänyt kokonaan väliin ainakin Helsingin, Hangon ja Ahvenanmaan säähavaintoasemilla. Pitkän ajan keskiarvojen mukaan termisen talven pitäisi alkaa jo marraskuussa. Terminen talvi alkaa määritelmän mukaan silloin, kun vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvästi, eli ainakin 5 - 7 päivän ajaksi pakkasen puolelle. Määritelmä on tosin hieman joustava, sillä Etelä-Suomelle on tavallista, että lämpötila välillä nousee plussalle. Tähän saakka termisen talven alku on kuitenkin joka vuosi kyetty määrittämään. Ilmaston lämpeneminen pakottaa ilmatieteilijät muuttamaan määritelmiään, Niinimäki kertoo. Esimerkiksi termisen talven käsitteestä saatetaan luopua, koska säät vaihtelevat nykyään aikaisempaa enemmän. Tilalle voitaisiin ottaa mm. talvisten päivien lukumäärä tai lumipeitepäivien lukumäärä. YLE Uutiset

--

Tässä ollaan Mintun kanssa jo pitkään arvailtu aamuisin, että onkohan tänään talvi, syksy vai kevät. Meillä tosin talvi on käsitteenä mennyt läpi sillon, kun on näyttänyt talvelta - eli sillon, kun lumi on ollut sen pari tuntia maassa. Olen pari kertaa joutunut ihan oikeasti työntämään lunta ja sen ainuan viikon, kun lunta oli oikeasti koko viikon - olin sairaslomalla.

Jännää nähdä, että minkälaisia ilmiöitä tästä vielä seuraakaan =).

Mulla on työkaverina muslimi ja sen kanssa tulee höpöteltyä kaikenlaista syömisen ohessa, monesti myös uskonnosta, koska hän tuntuu olevan aika harras muslimi.

Yksi aivan erityinen piirre näissä keskusteluissa on: Kun häneltä kysyy, että miksi muslimit eivät syö sianlihaa, niin vastaus on, että "se on uskonto" tai kun itteasiassa eilen keskusteltiin miesten ja naisten epätasa-arvosta niin vastaus oli, että "ei naiset ja miehet ole epätasa-arvossa. Se on uskonto."

Uskonto on vain syy. Keskustelu loppuu siihen. Tuntuu vaan kristittynä jotenkin täysin käsittämättömältä, että miten voi tulkita mitään, mitä uskonnosta sanotaan tai mitä Kirjassa lukee, kun ei voi kyseenalaistaa tai pohdiskella. Asia on vain niin.

Minä en kykenisi elämään tuolla tavalla, mun suhteeni Jumalaan kuolisi varmasti alta aikayksikön, jos sen kanssa ei voisi mistään keskustella.

Minusta itseasiassa teki se asia ateistin, että silloin musta uskovaisen maailmankuva oli valmiiksi pureskeltu ja sitä mössättyä todellisuutta sitten syötettiin uskovaisille lusikalla ja niin sitten uskovat tiesivät, että millainen maailma on ja millainen se ei ole ja ennen kaikkea: Millainen Jumala on ja erityisesti millainen se ei ole. Niinpä minä seuraavat viisi vuotta omistin sille tutkimukselle, että millainen maailma todella on ja se sitten huipentui siihen, että minä löysin Jumalan.

Kyllä totuutta pitää aina tulessa käyttää ja laittaa paskat palamaan. Totuus kun ei pala tulessakaan.

Katse ammattimainen,
Kohtelu tylynomainen,
Suljettu mieli,
Karkea kieli.

Peitto valkoinen silmien sinen edessä,
Punasilmäinenkö sittenkin?

Vihreään verhonnut itsensä,
Helyjä koristuksena.
Tärkeäksi tulee tuntea.

Vain heijastuksia sisältä,
Ei todellista itseä.

-Minttu

Ja tämä on taas tälläinen arvuuttelu, ei tosin ihan niin pervo kuin viimeksi;) Elikkä kenestä runo kertoo? Arvauksia saa esittää :)

 

                                                                                              Runotorstai

Näin tämän pari kuukautta sitten Iltalehden Hullussa Maailmassa, enkä meinannut uskoa silmiäni. En tainnut koskaan kopioida sitä tänne, joka itseasiassa harmitti niin paljon, että sukelsin Iltalehden arkistoihin kaivamaan tämän jutun uusiksi.

siis: Copy+paste Hullusta Maailmasta 21.01.2008

--

copy+paste Ilta-Sanomista:

--

Istui vessanpöntöllä kaksi vuotta putkeen!
13.03.2008 08:28, päivitetty 13.03. 12:30 

35-vuotias nainen istui vessanpöntöllä kirjaimellisesti kaksi vuotta yhteen menoon Yhdysvalloissa.

Omituinen tapaus paljastui Ness Cityssä, kertoi ruotsalaislehti Expressen torstaina. Nainen selvisi hengissä poikaystävänsä ansiosta. Tämä syötti ja juotti tyttöystäväänsä säännöllisesti.

Mies soitti lopulta poliisille helmikuun lopussa ja sanoi, että "tyttöystävässäni on jotakin vialla".

Poliisi tuli paikalle ja löysi naisen huoneiston vessasta. Iho oli kasvanut osittain kiinni wc-istuimeen. Hänet vietiin sairaalaan.

- Häntä ei ollut sidottu millään tavalla. Hän ei vain ollut halunnut nousta ylös, ihmetteli poliisin edustaja Bryan Whipple.

Poikaystävä kertoi poliisille kysyneensä joka päivä, haluaisiko nainen tulla ulos vessasta. Tämä lupasi poistua seuraavana päivänä, mutta lupaus ei koskaan toteutunut.

Oikeuslaitos harkitsee nyt, aiotaanko poikaystävää syyttää jostakin rikoksesta.

--

Kummankohan päässä tuossa on oikeasti vipannut enemmän? Kaks vuotta kesti, ennen kuin kundi tulee siihen tulokseen, että ei se varmaan kyllä siitä nousekaan, vaikka se on luvannut sen 730 päivänä peräkkäin. Noh, pitää kyllä sanoa, että jos tuo suhde kesti tuon, niin se kestää kyllä aivan varmasti mitä tahansa - joskaan mä en kyllä usko, että tuossa on kyse enää rakkaudesta. Kundi on kokenut olevansa tarpeellinen ja tekevänsä päivittäin hyvän työn, kun se meni joka päivä viemään tuolle naiselle ruokaa ja juomaa. Mitäköhän luulette, oiskohan tuo nainen noussut sieltä pöntöltä kenties siinä vaiheessa, kun sille ois tullut nälkä? Tai no joo, ei ehkä enää niin mielellään siinä vaiheessa, kun se on kasvanut siihen pönttöön kiinni, mutta ehkä siihen olis ollut tervettä reagoida aikasemmin.

Voi vaan kuvitella, että millaisia keskusteluja tuossa on käyty.. Tästä jos jostain sais tehtyä upean (ja lavastukseltaan hyvin halvan) psykologisen kauhuelokuvan.